Ihminen on sinänsä hassu tapaus, että hän pitää sitkeästi kiinni mahdollisuudesta, että jokin asia joskus muuttuisi toivotunlaiseksi. Ainakin oletan, etten ole ainoa, joka ei saa tuota toivoa irti itsestään.
Olen kipuillut vuosia sen kanssa, etten koe kuuluvani sukuuni ja lapsuudenperheeseeni. Olen kokenut olevani jotain huonekalua hieman inhimillisempi. Jotain, mikä vain sattuu olemaan olemassa, mutta johon ei erityisemmin kiinnitetä huomiota.
Terapiassa sain työstettyä tätäkin paljon. Eniten siinä on auttanut se, että olen saanut tunnistettua sen, että koen vilpittömästi asian olevan näin. Tätä tunnetta olin velvollisuudesta pitänyt piilossa, koska kyseessä olevat ihmiset eivät ole pahoja tai julmia ihmisiä. He ovat aivan tavallisia, hyvää tavoittelevia ihmisiä, jotka eivät osanneet tai ehtineet olla (lapsi)minun kanssani. Tuntui väärältä syyttää heitä mistään. Uskoin vahvasti, että vika oli minussa: jollain tavalla minä vain olin vääränlainen.
Mitä sukulaisiini tulee, minä en enää piittaa. He saavat elää elämäänsä miten elävätkään. Toivon heille hyvää, mutta olen laskenut heistä irti. Tai no ajatuksesta, että minulla olisi jotain velvollisuutta heitä kohtaan. Jos he eivät vaivautuneet luomaan suhdetta kanssani silloin, kun olin lapsi, miksi minulla olisi aikuisena velvollisuus olla aktiivinen, luoda suhde ja ylläpitää sitä ikään kuin sellainen olisi aina ollut? Olen ollut aivan yhtä aktiivinen kuin hekin olivat. Enkä enää tunne syyllisyyttä siitä.
Lapsuudenperheeni sen sijaan on vähän monimutkaisempi juttu. He haluavat ylläpitää jonkinlaisia siteitä. Se on minun puoleltani vuosikymmenten ajan vaatinut näkymätöntä uhrautumista. En tosin ymmärtänyt, että näkymätön tosiaan tarkoittaa näkymätöntä. Kun on saatu opetettua lapselle, että pitää huolehtia, ettei ole vaivaksi, opettaja unohtaa opetuksensa. Lapsi kasvaa aikuiseksi, joka ei pyydä paljoakaan. Vain sen, mitä aivan välttämättä tarvitsee. Ja silloinkin saattaa käydä kauppaa: kun autat minua saamaan asian x, minä teen asiat z ja y, jotta sinulle on eduksi auttaa asian x saamiseksi.
Minä olen käynyt tuota kauppaa vuosikausien ajan. Minä en yksinkertaisesti kyennyt luottamaan siihen, että tukiverkostoni kannattelisi minua ilman.
Enää ei tarvitse. Olen aikuinen nainen ja minulla on paljon paremmat resurssit kuin lapsena tai nuorena. Ja se on auttanut ottamaan etäisyyttä ja vahvistanut minua pysymään omilla jaloillani. Minä pärjään. Voin kysyä ilman kaupankäyntiä. Jos vastaus on ei, etsin muita keinoja ratkaista ongelmani.
Lapsuudenperheeni on minun näkökulmastani nyt pari askelta kauempana kuin ennen. Olen itse ottanut nuo askeleet. Tarvitsin sitä, että pystyin näkemään tilanteen kauempaa ja antamaan itselleni luvan lähteä kulkemaan tietä, jonka koen omakseni. En tarvitse enää lupaa, enkä tarvitse hyväksyntää. Askel askeleelta olen vapaampi.
Näin yleisellä tasolla kirjoittaessa helposti saattaa antaa vaikutelman, että sukuni ja perheeni olisivat tehneet kauhistuttavia asioita ja minä vain pehmennän. Koska kuka tekisi päätöksiä etäännyttää itsensä, jos he oikeasti olisivat tavallisia, suht hyviä ihmisiä?
Ihminen, joka on erilainen kuin he, joiden luota hän lähtee. DNA ei sisällä velvollisuuksia.
Mutta lapsuudenperheeni on tosiaan eri asia kuin muu suku. He ovat elämäni ensimmäinen sosiaalinen ryhmä, johon olen kuulunut. Psykologit ja muut osaavat minua paremmin selittää, miksi tämä pieni ydinjoukko on monimutkainen yhtälö. Jos siinä on jotain ratkaistavaa, sitä yrittää tosiaan ratkaista vuosien ja vuosikymmenten ajan.
Minä annan heille mahdollisuuksia kerta toisensa jälkeen. Tiedän, että ihmiset kasvavat ja muuttuvat hiljalleen elämänsä aikana. Tuo herättää pientä toivoa, joka kestää melkoisetkin pettymykset.
Olen kuitenkin oppinut suojaamaan itseäni noilta pettymyksiltä. Koska mahdollisuuden voi antaa samaan aikaan, kun ottaa tunnetasolla etäisyyttä. Se on ollut asia, jota olen joutunut harjoittelemaan, mutta pikkuhiljaa on helpompaa ja helpompaa. Ja se on alkanut opettelemalla hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat:
On tosiasia, että he eivät näe minua sellaisena kuin olen. Eivät kokonaan. He tietävät minusta paljon, mutta he eivät oikeasti tunne minua. Samaan aikaan on tosiasia, että minun ei tarvitse muuttua henkilöksi, joksi he minua luulevat. Tälle ristiriidalle ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Se on, mitä on.
Minä haluan tehdä asioita eri tavalla kuin muut lapsuuden perheessäni. On tosiasia, että heidän tapansa ei ole väärin. Samaan aikaan on tosiasia, että minunkaan tapani ei ole väärin. Minulla ei myöskään ole velvollisuutta hakea heiltä hyväksyntää valinnoilleni – ainakaan nyt aikuisena. Ei välttämättä tarvitse edes kertoa useimmista asioista.
Minä voin viettää heidän kanssaan aikaa ja lähteä pois, kun haluan. Minun ei tarvitse sietää tunteja, joina vain odotan, että kello on riittävän paljon voidakseni mennä nukkumaan. Minä olen vapaa käyttämään aikani valitsemallani tavalla. Tämä on tehnyt yhteisestä ajasta miellyttävämpää, koska nyt en siedä sitä loputtomiin, vain niin pitkään kuin valitsen.
Koen asioiden olevan paremmin. Oloni on kevyempi ja elämäni on kiinnostavampaa (minulle). Ulkopuolelta katsottuna tuskin mitään muutosta on edes havaittavissa. Saatan edelleen näyttää hiljaiselta ja syrjäänvetäytyvältä, mutta se ei ole minun ongelmani. Tuon harhakuvan takana on vapaampi ja onnellisempi minä kulkemassa kohti autenttisuutta.