Olen ollut pitkään korjaamolla. Työt etenevät, mutta hitaasti, koska parannettavaa riittää. On menossa iso remontti.
Korjaamolla, kun on vihdoin täytynyt pysähtyä, on mennyt tovi määritellä millainen tämä auto oikeastaan on.
Se on törmäilyauto.
Auto, jossa on oikeastaan vain ratti ja kaasupoljin. Ei siis ole ihme, että se pyrki menemään kovaa kokoajan. Nopeudensäätö on sellaisella autolla melko vaikeaa.
Toisaalta se on aika sitkeä laite. Se kestää törmäilyä ja vaihtaa suuntaansa nopeasti. On aika vaikuttavaa, että tiettyyn pisteeseen saakka sillä on pärjännyt muun liikenteen seassa.
Mutta tietenkin rajat tulevat vastaan, ja siksi ollaan nyt korjaamolla.
Aikaahan tähän on jo mennyt runsaasti, mutta se on ymmärrettävää, kun ollaan kasvattamassa autoon vaihdelaatikkoa ja muita tarpeellisia osia. Törmäilyautosta on tulossa jotain, millä voi helposti kulkea eri nopeuksia. Jotain millä pärjää, kun ajetaan moottoritiellä. Jotain millä körötellä maisemareiteillä.
Mutta korjaamolla on haikeaa katsella muita autoja liikkeellä. Haluaisin jo jatkaa eteenpäin ja nauttia hevosvoimistani. En silti kiirehdi ja palaa liikenteeseen loppuunpalaneella törmäilyautolla.
On ollut päiviä, jolloin olen päässyt koeajolle. Todennut, että huollossa on edistytty, mutta on silti vielä palattava korjaamolle. Se ei enää ole törmäilyauto, mutta en vielä tunnista uutta mallia. On siinä jo ainakin jonkinlainen vaihdelaatikko. Ja äänitorvi (hiljainen, mutta kuitenkin). Joihinkin ominaisuuksiin olen vasta tutustumassa.
Ei minusta stunt-autoa tule. Eikä tarvitsekaan.