On päiviä, jolloin ajan voisi antaa vain virrata. Arkena päivät muistuttavat toisiaan niin paljon, ettei lopulta ole aivan varma, mitä kunakin päivänä edes tapahtui.

Toisinaan olen hieman huolissani, että havahdun jonain päivänä ja huomaan vuosien kuluneen huomaamatta. Tuosta ilmiöstä puhutaan toisinaan. ”Vuodet vain vierivät”, mummini sanoo usein.

Jokaisesta päivästä ei voi jäädä jotain mieleenpainuvaa. Haluan silti värittää arkeni muillakin väreillä kuin harmaalla. Haluan kokea elämääni, en vain suoriutua.

Kun iloitsee pienistä asioista, saa iloita usein.

En muista, missä tuo aforismi tuli ensimmäisen kerran vastaan. Jokin siinä on puhutellut minua, ja olen pyrkinyt etsimään pieniä asioita iloittavaksi. Voin sanoa, että etsivä löytää. Pieniä asioita nimittäin riittää.

Joskus se on kirjoitusvirhe tai sanaleikki. Joskus yksinkertainen ajatus vähän eri näkökulmasta tarkasteltuna. Toisinaan taas hassun näköinen keppi (löysin kerran kepin, joka ilmiselvästi oli sulaneen minilumiukon käsi).

Oli tuo pieni asia mikä tahansa, annan sen kutkuttaa mielikuvitustani ja huumorintajuani hetken. Sitten se hiipuu jo pois. Koska asia on pieni ja lopulta merkityksetön, sitä on nopeasti valmis jatkamaan päiväänsä.

Vaikutanko minä toisinaan oudolta? Varmasti. Se ei kuitenkaan vaivaa minua, koska hetken päästä ihmiset ajattelevat jo jotain, mikä kiinnostaa heitä minua enemmän. Minä olen monille pieni, ohimenevä asia. Ystäväni ja perheeni osaavat jo nauraa kanssani suuremmin hämmästelemättä.

Yritän taas palauttaa mieleeni näiden pienten ilojen voiman. Pääsiäisen jälkeen olen tarvinnut niitä. Ne eivät paranna ahdistuneisuushäiriötä tai muitakaan vaivoja, mutta ne keventävät arkea. Jokainen hetki, jonka voi käyttää ilahduttaviin asioihin, on arvokas. Siksi hassuttelen. Siksi etsin pieniä asioita, joista iloita.

Niitä on loputtomasti.