Hetkien kirjo

Olemme terapeuttini kanssa aktiivisesti yrittäneet löytää keinoja, joilla pystyisin toimimaan itsenäisenä kuljettajana. Vaikka olemme onnistuneet määrittelemäät asiat, jotka saavat aivoni pahasti ylikuormittumaan ratin takana, en saanut otettua yhtään konkreettista askelta eteenpäin.

Minä otan itselleni liikaa vastuuta. Tällä tarkoitan, että minä sisimmässäni oletan, että ihan minä tahansa hetkenä tapahtuva katastrofi on juuri minun vastuullani estää. Minun täytyy olla valmis reagoimaan joka hetki.

Niinpä yritän seurata jokaista näkemääni kulkijaa, ennustaa heidän toimintaansa ja tarkistaa erehtymisen varalta tilanne uudestaan mahdollisimman usein. Tämän lisäksi pitää olla tietoinen paikoista, joista voi ilmestyä joku. Vaikka tiedän, että liikenteessä on paljon vastuullista väkeä, jotka tekevät parhaansa liikenneturvallisuuden eteen, en tiedä miten tunnistan riskitilanteet riittävän hyvissä ajoin. En uskalla luottaa edes siihen, että joku etäisyyden päässä ei tekisi taianomaista volttia suoraan tuulilasiini.

Tiedän ja ymmärrän älyllisellä tasolla, että aivoni luovat katastrofikuvia, ja ne ovat luonteeltaan pahasti ylimitoitettuja. Ahdistuneisuushäiriö osaakin kuiskia: “Et voi olla ihan varma. Parempi ottaa varman päälle, koska jos et ota, on onnettomuudet sinun syytäsi. Olisit voinut estää tragedian, jos olisit ollut varuillasi.” Niinpä uhkien skannaus on jatkuvaa. Se voi tulla minä tahansa hetkenä, ja se voi johtua niin monesta asiasta.

Ongelmaa ei helpota se, että monet katastrofikuvat ovat realistisia. Ihmiset ovat saaneet sairauskohtauksen ratissa, toisen huomio on herpaantunut muusta syystä, joku yliarvioi omia kykyjään tai sitten luotetaan liikaa siihen, ettei mitään tapahdu. On ihan oikeita syitä, joiden vuoksi on tapahtunut onnettomuuksia.

Minun tapauksessani tilannetta pitäisi muuttaa siten, että pääsen tilaan, jossa hälytyskellojen on mahdollista soida. Ne eivät nyt koskaan soi, koska olen jo valmiina reagoimaan – tai ehkä ne soivat jatkuvasti turhaan, enkä siksi kuule niitä. Minun pitäisi opettaa aivoni olemaan tilassa, jossa ei ole tapahtumassa mitään. Opettaa, että siirrytään valmiuteen vasta, kun jokin tekijä laukaisee hälytyksen. Eikä mitä tahansa hälytystä, vaan tarvitseeko vasta nostaa valppaustasoa vai onko aihetta toimia jollain tavoin. Tuo systeemi on rikki minussa.

Jo tuo selittää sen, että ajokokeessa stressireaktio ylsi lamaannuttavalle tasolle, että dissosioin. Se ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, joka minun pitää ratkaista ennenkuin on järkevää yrittää taas ajaa.

Minun pitää työstää epäluottamustani toisia kohtaan ja uskoa, että he toimivat liikenteessä sääntöjen ja parhaan taitonsa mukaan. Lisäksi minun tarvitsee oppia luottamaan siihen, että tulkitsen heitä oikein. Minun pitää sietää näkyvänä olemisen tunnetta. Liikenteessä ei ole turvallista olla huomaamaton. Minun pitää katsoa kunnolla ja varmistaa, että minut on nähty. Inhoan sitä.

Fyysiset oireet ovat oma lukunsa. Ahdistuessani saan tensio-oireita. Ajamiseen se liittyy siten, että minun on vaikea liikuttaa lihaksiani, koska ne ovat niin jännittyneinä. En aina pysty irrottamaan kättäni ratista vaihtaakseni vaihdetta tai kunnolla kääntämään päätäni niskan lihaksien liikkumattomuuden takia. Nämä oireet tekevät kaikesta aiemmin mainitsemastani entistä vaikeampaa. Olen jatkuvassa kuormitustilassa ja alan uupua kaikesta tuosta.

Juuri nyt en kykene ajamaan itsenäisesti. Liikenteessä tulee jatkuvasti tilanteita, joihin täytyy reagoida. Yleensä aika pieniä asioita. Mutta en välttämättä ehdi tasata ensimmäistä pientä stressireaktiota, kun tulee seuraava ja taas seuraava. On pelottavan iso riski, että dissosioisin ja yrittäisin heikossa kognitiivisessa tilassa hoitaa tilanteen mahdollisimman helpolla ja nopealla tavalla pois alta. Tai vaihtoehtoisesti jähmettyisin, enkä tekisi yhtään mitään. Sekin on vaarallista liikkuvassa autossa. Niin kauan kuin en kykene hallitsemaan ahdistuneisuuttani ja siitä aiheutuvia reaktioita, en tule ajamaan autoa. Ainakaan ilman opettajaa.

Olen iloinen, ettei minun juuri nyt tarvitse tietää, onnistunko koskaan saamaan ajokorttia. Voin keskittyä ottamaan ongelman kerrallaan käsittelyyn ja katsoa mihin se johtaa. Eteenpäin joka tapauksessa. Jokainen mielessäni avattu solmu parantaa hyvinvointiani ja toimintakykyäni. Elämänlaatuni paranee ja minulle avautuu uusia mahdollisuuksia. On siis syytä olla optimistinen.