Olen kiitollinen, että minulla on ystäviä. Ei montaa, mutta jokainen on ihan aito ystävä . Heidän kanssaan aika unohtuu ja yhteiset hetket teekupposen äärellä rönsyilevät aiheesta toiseen kunnes yhtäkkiä muut velvoitteet kutsuvat. Äkkipysäys todellisuuteen.
Arki pitää meidät kaikki kiireisinä, emmekä tapaa usein. Kalenterien synkronointi tuntuu joskus mahdottomalta; milloin kaikki menot saa aseteltua siten, että samalle hetkelle osuu vapaata? Ei usein, mutta se saa arvostamaan niitä hetkiä entistä enemmän.
Olin joskus huolissani, miten kiireet ja kasvavat välit tapaamisten välillä vaikuttavat ystävyyksiini. Nykyisin tiedän olla olematta huolissani. Ne ystävyydet, jotka kestävät, eivät ole aikaan sidottuja. Me vain jatkamme siitä, mihin jäimme ja aloitamme rönsyillessämme uusia tarinoita. Lisää teetä kuppiin, lisää naurahduksia, lisää kuultuja harmeja, jotka jäävät taakse. Hetkiä yhteistä elämää, kunnes on taas aika jatkaa omien askareiden parissa.
Kaikki ystävyydet eivät kestä läpi elämän. Minulla ei ole jäljellä yhtään, joka olisi alkanut jo lapsena, enkä suostu arvottamaan ystävyyksiäni niiden keston perusteella. Toki ajan myötä ystäväänsä oppii tuntemaan ja yhdessä voi luoda kestävää. Se ei tarkoita, etteikö elämään voisi ilmestyä joku, jonka kanssa luonnollisesti kasvaa merkityksellinen ystävyys nopeasti. Uusi ystävä ei vähennä vanhan arvoa; ne ovat eri ihmissuhteita ja ansaitsevat tulla arvostetuksi itsenäisesti.
Olen kokenut monen ystävyyden hiipumisen. Nuorena se tuntuu pahimmalta. Yläasteella “paras” ystäväni katosi mitään sanomatta elämästäni. Yhtäkkiä en vain enää tavoittanut häntä, enkä tiennyt miksi. Oletin, että vika on minussa. Näin hänet seuraavan kerran parikymppisenä ja hän teeskenteli, ettei tuntenut minua. En sanonut mitään; annoin hänen jäädä menneisyyteen.
Ikä teki hyvää tässä asiassa. Hän nimittäin yritti lopulta olla taas yhteydessä. Sain kaveripyynnön facebookissa. Joitakin päiviä vanha sisäinen kaaos oli ahdistavaa, mutta kolmekymppisenä osaa käsitellä asioita paljon paremmin. Minä päätin, etten tarvitse enkä halua häntä elämääni. En tarvitse hänen selitystään. En edes halua sitä “ystävyyttä” mitä meillä oli kypsymättöminä teinityttöinä. Olen kasvanut aivan eri ihmiseksi, enkä tunne tuota kanssani samanikäistä naista, joka on kasvanut teini-iän kaveristani. Minä en keksinyt mitään syytä avata hänelle väylää elämääni. Joten blokkasin hänet ja sain rauhan asian suhteen.
Muut ystävyydet, jotka ovat päättyneet, ovat tulleet luonnollisesti päätökseen. Muistelen näitä ihmisiä hyvällä ja osaan antaa arvoa muistoille, joita loin heidän kanssaan. On mahdollista, että elämä tuo heidät vielä takaisin, mutta en odota sitä. Joillekin asioille on aikansa ja paikkansa. Me kasvamme ja muutumme jatkuvasti. Ihmisten tulee antaa mennä, jos heidän on mentävä sinne, minne elämä heitä ohjaa. Väkisin kiinnipitäminen muuttaa asioita, eikä tutun vuorovaikutuksen ylläpitäminen ole mahdollista.
En tiedä, kestääkö nykyiset ystävyyssuhteeni elämäni loppuun saakka. Minun ei tarvitse tietää. Minä iloitsen ja arvostan niitä tässä hetkessä. Enempi on spekulointia. Tiedän, keitä tulisi hautajaisiini, jos kuolisin huomenna. Minulla ei ole aavistustakaan, ketä siellä lopulta oikeasti tulee olemaan. Tulevaisuus saa selvitä päivä kerrallaan.
Kiitos teille, jotka kuulette ja näette minut. Kiitos, että jaatte elämäänne kanssani. Kiitos teille, jotka olitte hetken. Kiitos teille, jotka olette nyt. Toivon, että yhteiset hetkemme ovat tuoneet teille yhtä hyviä muistoja kuin itse olen saanut.
Hetkien kirjo 