Vuosikausia sitten olin sen tosiasian edessä, että minä en omin voimin pysty auttamaan itseäni riittävästi. Kärsin vakavasta ahdistuneisuudesta, joka rajoitti ja hankaloitti elämääni valtavasti. Minulla on ollut ahdistuneisuutta kauan, mutta raskaus teki siitä lähes sietämätöntä.
Minun oli hyvin vaikea poistua kotoani. Vain turvallisiksi kokeminani kellonaikoina ja vain tuttuihin paikkoihin. Jos lastani ei olisi tarvinnut viedä neuvolaan, en olisi koskaan lähtenyt mihinkään. Onneksi siellä osataan ohjata myös äiti sopivan avun piiriin.
En lähde nyt avaamaan pitkää tietäni toimintakykyisemmäksi. Olen työskennellyt mielenterveyteni parissa vuosikausia, joten teksti saattaisi venähtää kirjaksi, enkä ole saanut projektia valmiiksi. Enkä tule saamaankaan. Olen hyväksynyt sen, että jossain määrin ahdistuneisuus tulee olemaan osa elämääni. Sen sijaan olen opetellut asioita, joilla voin minimoida sen vaikutukset.
Muistan, kun ensimmäisen kerran psykoterapiani päättyi. Olin kuin eri ihminen kolmen terapiavuoden jälkeen. Luulin vilpittömästi pärjääväni. Toimintakykyni oli erinomainen ja energiatasot olivat korkealla, koska sain nukuttua, enkä ollut jatkuvasti varuillani. Minä elin: hengitin keväistä ilmaa, istuin rauhassa kahvilassa ja kuuntelin lasteni höpinöitä. Kotikin alkoi näyttää kodilta, koska jaksoin siivota vähän enemmän kuin lapset ehtivät sotkea.
Yritin huijata itseäni, kun aloin oireilemaan jälleen. Olin palannut työelämään, enkä ollut varautunut siihen, miten niin iso muutos vaikuttaisi mieleeni. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että teeskentelin, ettei mitään ollut vialla, jotta elämä kuin itsestään olisi niinkuin halusin sen olevan. Halusin olla menestystarina. Joku, joka pärjää kaiken sen työn jälkeen.
Jos taas hyppään ajassa eteenpäin, voin sanoa, että on helpottavaa tietää, ettei kaikkea tarvitse aloittaa aivan alusta, kun uudelleen hakee samaan asiaan apua. Olen kiitollinen, että tuttu terapeuttini mahdutti minut kalenteriinsa. Olen myös kiitollinen siitä, että hain apua ennenkuin tilanne meni todella pahaksi.
Alkoi uusi matka ahdistuneisuuden vuoristossa. Onneksi minua ohjasi sherpa/terapeutti, johon olin jo aiemmalla kerralla oppinut luottamaan. Emme voineet tavata kuin 1-2 kertaa kuukaudessa taloudellisista syistä sekä siksi, että olin ekstra-asiakas. Tämän vuoksi pyrin etsimään muita keinoja tukea ja vahvistaa hyvinvointiani. Halusin (ja haluan edelleen) voida hyvin. Minä muistan millaiselta se elämä tuntui. Tiedän siis, mitä tavoittelen: tasapainoa, vapautta ja rauhaa.
Olen kokeillut monia asioita. Osan niistä olen kokenut hyödylliseksi, osan merkityksettömäksi. Olen ollut melko valikoiva, ja aina jonkin kokeilemisen vaatimuksena on ollut, että siinä pitää ollut jokin järki ja siitä ei missään tapauksessa saa olla haittaa. Alla muutama maininnan arvoinen.
TRE (Tension Release Exercise) on auttanut paljon. Se purkaa jännitteitä sisältäni. Olen kuitenkin löytänyt sen avulla paremman yhteyden kehooni. Voisi luulla, että olen aiemmin alitajuisesti ajatellut: “Viis siitä miltä kehosta tuntuu, pitää keskittyä johonkin tärkeämpään”. Ja opetellut sulkemaan keholliset tuntemukset pois. Tuo luonnollisesti vaikeuttaa itsestään huolehtimista, koska ei kunnolla huomaa kuinka oikeasti voi. Sen ongelmana on se, että minun on vaikea löytää siihen sopivaa hetkeä. Keskeyttämisvaaran vuoksi harvoin yritän tehdä harjoitusta. Lapsilla on yllättävän paljon asiaa juuri silloin, kun äiti olisi vetäytymässä hetkeksi omaan rauhaan, vaikka isä olisi sopivasti siinä.
Breathwork pääsi yllättämään minut. Odotin sen rentouttavan, mutta kokemus oli silti jotain odottamattoman vapauttavaa. Parhaina hetkinä tuntui kuin kelluisin levollisessa hiljaisuudessa. Mielessä ei pyörinyt mitään, ja se tarkoitti kuormattomuutta. Helpottavaa vapautta vain olla. Tämäkin harjoituksen tekemiseen pitää etsiä aikaa, että lapset eivät tule häiritsemään. Minulla asiaa helpottaa se, että etsin YouTubesta harjoituksen (suosikkikanavani tällä hetkellä on Breathe with Sandy), jota kuuntelen vastamelukuulokkeilla. Mies ja lapset saavat rymytä rauhassa, enkä minä huomaa. Lisäksi on lyhyitä harjoituksia tehdä aamulla, jolloin muut vielä nukkuvat, tai pidempiä, jos saa itselleen napattua pidemmän hetken.
Osteopatiasta odotin enemmän apua kuin sain. Siellä tavoitteena oli saada helpotusta tensio-oireisiini. En osaa sanoa, oliko ongelmana, se etten osannut kunnolla selittää ongelmaani, vai se, ettei osteopatia ollut oikea apua juuri siihen vaivaan. Tiedän ystäväni kokemuksesta, että osteopatiasta voi olla apua, enkä siksi halua väheksyä tai vähätellä sen toimivuutta. Sitä paitsi, sen verran hyödyin niistä muutamasta käynnistä, että osteopaatti opetti minua hengittämään paremmin. En ollut koskaan huomannut, miten pinnallisesti jatkuvasti hengitin. Mutta harkitsen osteopaatilla käyntiä, mikäli minua joskus vaivaa jokin heidän alaansa kuuluva ongelma.
Näiden lisäksi olen kokeillut mm. turvesaunaa, energiahierontaa, joogaa ja reikihoitoja. Olen kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjaa (ja tavallista). Olen yrittänyt niin monenlaisia asioita ja olen oppinut pari asiaa:
- uusien asioiden kokeileminen on hauskaa, mutta kaikkea ei kannata tai tarvitse kokeilla
- joitakin asioita kannattaa kokeilla useamman kerran
- kokeilemisen into ei saa tulla tärkeämmäksi kuin oma hyvinvointi
Tuo viimeisin oivallus on tullut kraniosakraalihoidon myötä. Siellä minä vihdoin hidastin. On tärkeää oppia kuuntelemaan ja ohjaamaan itseään. Minä tarvitsin muistutuksen, että olen ensisijaisesti etsimässä keinoja auttaa itseäni voimaan hyvin, en etsimässä jatkuvasti uusia kokemuksia. Tasapaino on tärkeää tässäkin asiassa.
Minä en lakkaa kokeilemasta asioita, mutta ensisijaisesti minä aion etsiä aktiivisesti hetkiä, jolloin tehdä niitä harjoituksia ja asioita, joista jo nyt tiedän hyötyväni. Minulla on kaikkea, mitä tarvitsen voidakseni hyvin. Nyt tarvitsen vain aikaa ja järkeä hidastaa, kun yritän kiirehtiä.
Hetkien kirjo 