Olemme mieheni kanssa pohtineet parin vuoden ajan ajaisinko ajokortin. Asiaa on lykätty, jotta saamme rahat säästettyä autokouluun ja jotta toivun riittävästi uupumuksestani.
Vointini koheni hiljalleen ja lopulta viime syksynä päätimme, että aika olisi hyvä: rahat ovat kasassa, teen osa-aikaista työaikaa ja olen saanut nukkumiseen liittyvät ongelmani kuriin.
Ainoa asia, mikä sai epäröimään, oli ahdistuneisuushäiriöni. Puhuin terapeuttini kanssa, joka suhtautui ajokortin ajamiseen kannustavasti. Varasin myös ajan lääkärilleni, jolta sain lääkärintodistuksen Trafille toimitettavaksi. En uskaltanut itse arvioida ajoterveyttäni, vaikka teknisesti katsoen olisin voinut vakuuttaa olevani kunnossa. Lääkärin kanssa keskusteltuani konsesus tuntui olevan, että odotettavissa oleva ahdistuneisuus olisi täysin hallittavalla tasolla jahka saisin opetuksen myötä taitoja ja itseluottamusta. Olenhan ennenkin haastanut itseäni ja saanut lisättyä merkittävästi toimintakykyäni. Tämä olisi suurempi haaste, mutta minuun uskottiin. Lähdin siis autokouluun.
Tiesin, että tarvitsisin enemmän ajotunteja kuin ihmiset keskimäärin, joten varauduin ja ostin laajemman opetuspaketin. Alussa kaikki meni mielestäni hyvin. Ahdistuneisuutta piti poissa se, että ensimmäiset tunnit ajoin simulaattorilla. Se antaa vähän pohjaa, jolle rakentaa liikenteessä liikkumistaitoja.
Olen minä oppinut ajamaan. Opettaja on ollut rauhoittava ja maltillisesti käynyt läpi asioita kanssani. Ajotaitoni olivat sen verran hyvät, että viime viikolla oli ajokokeen vuoro.
Se meni huonosti. Tiesin jo ensimmäisten minuuttien aikana, ettei suoritustani hyväksyttäisi. Minua ahdisti niin valtavasti, etten kunnolla nähnyt tai kuullut. Oli vaikea saada sanotuksi mitään. Ajamiseeni piti kerran jopa puuttua. Lopputulos kuitenkin oli se, että ajotaitoni murenevat, jos en hallitse ahdistuneisuuttani. Enkä hallinnut. Vieressä oli uusi, vieras ihminen, joka ohjasi vieraille reiteille. Vastaan tuli tilanteita, joita en ollut ennen kohdannut. Minä en osaa sanoin kuvailla, millaisessa puristuksessa olin. Minä saan olla kiitollinen, että selvisimme turvallisesti takaisin.
Olen nyt miettinyt, miten olisi viisainta mennä eteenpäin. Joku muu varmaan kävisi parilla ajotunnilla ja yrittäisi uudestaan. Minun tilanteeni on erilainen, koska kaikki tekemäni virheet johtuivat siitä, etten kyennyt saamaan itseäni rauhoittumaan. Ja jokainen virhe pahensi tilannetta. Minua ei vain jännittänyt, minä melkein menetin toimintakykyni ahdistukseni takia.
Minun täytyy varata aika terapeutilleni ja lääkärilleni, jotta voimme arvioida uudestaan ajoterveyteni. Jos minun aivoni menettävät toimintakykyään noin paljon joka kerta, kun liikenteessä kohtaan uuden tilanteen, en kykene olemaan turvallinen kuski. Liikenteessä tulee uusia tilanteita jatkuvasti. Eikä ole mahdollista saada ajokorttia sillä ehdolla, että vieressä on tukihenkilö, joka auttaa tilanteiden läpi.
Tuntuu niin tuskaisen pahalta. Tähän on mennyt niin paljon aikaa ja rahaa. En haluaisi luovuttaa yhden epäonnistuneen ajokokeen takia. On monia muitakin, jotka ovat joutuneet uusimaan kokeen. Suurin osa lienee saanut ajokortin jossain vaiheessa.
Minun on haettava selvyyttä pääkoppani tilanteeseen. Siitä on kiinni, kannattaako jatkaa ajotunteja, ja jos kannattaa, milloin. On täysin mahdollista, etten voi ahdistuneisuushäiriöni takia ajaa autoa.
Minä ymmärrän hyvin, ettei liikenteeseen tule päästää ketä tahansa. Onnettomuuksia tapahtuu jo nyt liikaa. Haluan olla varma, mikä minun tilanteeni on ennen kuin päätän luovutanko.
Jos täytyy luovuttaa, sitten täytyy. Olen tähänkin asti pärjännyt ilman ajokorttia ja autoa. Surettaa silti menettää kaikki ne mahdollisuudet, joista haaveilin autokoulua harkitessani. Mutta… turvallisuus on tärkeämpää.
Hetkien kirjo 