Hetkien kirjo

Sain jokin aika sitten vahvistuksen siitä, etten oikeastaan kuulu joukkoon. Olen lapsesta saakka epäillyt paikkaani perheessäni ja suvussani. En siksi, että kuuluisin huonoon, pahamaineeseen ja/tai väkivaltaiseen perheeseen. He ovat ihan tavallisia ihmisiä. Sanoisin jopa, että he oikeasti yrittävät olla hyviä ihmisiä. Sen vuoksi on ollut helppoa syyttää ulkopuolisuuden tunteesta itseään. Koska, jos he ovat tavallisia, hyviä ihmisiä, minussa täytyy olla jotain vikaa.

Yritin mukautua, mutta se on vaikeaa, kun ei ymmärrä mitä oikeastaan tavoittelee. Joten yritin olla mahdollisimman vähän vaivaksi; olisin niin helppo ihminen, että minusta ei voisi olla pitämättä. Se ei auta kuitenkaan, koska usein toiset tekevät asioita, joita ei itse kykene tekemään. Mutta velvollisuuden tunne sanelee, että vähintään fyysisesti pitää olla paikalla, kun käsketään. Tuntuu siltä, että toiset uskovat, että riittää, kun sallii minun olla paikalla. Kai se heidänkin puoleltaan on velvollisuuden tunnetta – olen kuitenkin sukuun syntynyt, joten ei voi oikein pois ajaakaan.

Ei minua vihata. Siitä olen aivan varma. He eivät vain osaa suhtautua minuun, eivätkä ole koskaan olleet erityisen kiinnostuneita. En ole koskaan käynyt mitään kohteliaisuuskeskusteluja syvempää heidän kanssaan. Siihen ei ole koskaan ollut kunnon tilaisuutta. Äitini kertoo kuulumiseni, joten minulla ei ole koskaan mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Vastaavasti minulle ei kerrota kuulumisia, koska kaikki olettavat jonkun jo kertoneen minulle.

Olen minä yrittänyt ottaa asian esille, mutta en enää pitkään aikaan. Siihen on reagoitu syyttämällä minua tilanteesta. Heidän, erityisesti äitini mukaan, minun pitäisi olla itse aktiivisempi osallistumaan. Tulla pyytämättä mukaan ja nauttia heidän aktiviteeteistään. On kuulema oma vikani, että vetäydyn, kun voisin tulla mukaan. Jos vain tekisin, mitä he tekevät, kaikki olisi hyvin. Toisin sanoen, minun pitäisi muuttua ihmisenä, jos haluan hyvät suhteet sukulaisteni kanssa.

Terapia ja etäisyys ovat tehneet hyvää, suorastaan ihmeitä. Kun keskityn elämässäni tärkeisiin asioihin, kuten lapsiini, en mieti epäonnistuneeni ihmisenä. Olen saanut ystäviä, kun olen antanut tapaamilleni ihmisille tilaisuuden tutustua minuun. On ihmeellista saada keskustella kiinnostuksen kohteistaan jonkun kanssa, joka on kiinnostunut samoista asioista. On ihmeellistä tulla kuulluksi ja nähdyksi – hyväksytyksi tulemisesta puhumattakaan. Sisimmässäni on suuri aukko, jonka haluaisin täytettävän näillä myönteisillä kokemuksilla. Näen paljon vaivaa itseni kanssa, etten romuta näitä ystävyyssuhteita yrittämällä kerralla täyttää tuota aukkoa. Pelkään, että olen tukahduttava ja liikaa. Joten annan tilaa ja olen valmis hyväksymään, jos he katoavat elämästäni. Nautin yhteisistä hetkistä, enkä mieti tulevaa.

Sisimpään jää kuitenkin jotain kipeää, kun ei osaa olla omaa sukuaan. Luulen jo hyväksyneeni asian, kun elämä tuo eteen tilanteita, jossa ulkopuolisuuden tunne korostuu.

Serkkuni menee naimisiin, enkä saanut kutsua. Tämä asia itsessään ei vaivaa minua lainkaan. Suuren ikäeron vuoksi en ole läheinen kyseisen serkun kanssa, joten ymmärrän ratkaisun oikein hyvin. Olemme biologisesti sukua, mutta sosiaalisesti lähes tuntemattomia. En ajatellut asiaa sen enempää. Myöhemmin olen kuullut keitä kaikkia on kutsuttu.

Vanhempani on luonnollisesti kutsuttu serkkuni häihin – ja kaikki sisarukseni. Minun kutsuni ei ole eksynyt postissa. Sitä ei ole. Ehkä syy on siinä, etten kutsunut häntä omiin häihini. Siihen oli syynä se, että halusimme mieheni kanssa mahdollisimman pienet häät, joten paikalle kutsuttiin vain vanhempamme ja sisaruksemme. Tätäkin ratkaisua olen jälkeenpäin miettinyt, että olisipa ollut jo silloin riittävästi selkärankaa mennä naimisiin omalla tavallamme. Vain me kaksi, vihkijä ja pakolliset todistajat jossain kauniissa paikassa. Mutta ei sillä lopulta ole niin paljoa väliä. En ole koskaan olettanut, että hääpäiväni olisi elämäni onnellisin päivä. Olisi kurja ajatella sitä pelkkää alamäkeä, joka siitä alkaisi. Mutta olen eksyä aiheesta.

Voin hyväksyä kutsutta jäämisen, vaikka onkin aika alleviivaavaa jättää perheestä yksi henkilö kutsumatta. Tosin se on vain seurausta isommasta kuviosta, johon serkkuni on syytön.

Viimeksi vanhempieni luona vieraillessani minulle selvisi, että suvussa on Whatsapp-ryhmä, johon minua ei ole koskaan liitetty. He pitävät aktiivisesti yhteyttä sillä tavalla. En sanonut mitään. Ei ole mitään syytä sanoa mitään. Tiedän, että he vastaisivat: etteivät uskoneet minun olevan kiinnostunut. He päättelevät minua kuulematta, mikä minua kiinnostaa ja mihin haluan tulla mukaan. Ja vastaus taitaa aina olla, että ei mihinkään, mihin velvollisuus ei pakota.

Se sattui, vaikka ei sinänsä tietona ollut mitään uutta. Tällä kertaa se rikkoi jotain pysyvästi. Minä annan heidän nyt mennä. Heidän ei tarvitse merkitä minulle mitään. Minun ei tarvitse varjella heitä siltä pettymykseltä, jota heille aiheutan.

Käytännössä tämä tuskin näkyy heille mitenkään. En aio katkaista välejä kehenkään. Vanhempani ovat hyviä isovanhempia lapsilleni, ja muut sukulaiseni ovat jo liian kaukana, että huomaisivat, ettei siltaa enää voi rakentaa. Mutta sisälläni toivon myllerryksen jälkeen monenkin asian muuttuneen. Toivon, että kun kipu ja suru hellittävät, nousen ja kasvan autenttiseksi. Opin olemaan miettimättä, mitä minusta ja kiinnostuksenkohteistani ajatellaan. Minä vihdoin annan itseni olla juuri sitä mitä olen, mitä se ikinä onkin. Ehkä se on vihdoin mahdollista, kun lakkaan yrittämästä mukautua toisten tarjoamaan muottiin.

Minä en vihaa heitä. Minä voin antaa heille anteeksi. He eivät tienneet, mitä tekivät. He eivät tienneet, etten minä tiennyt, mitä tehdä ja miten olla. Nyt lakkaan yrittämästä olla sukua ja alan olla pelkkä tuttava. Kukaan meistä ei tarvitse sen enempää. Emmekä enempää ole olleetkaan.